Onnekseni elämääni kuuluu paljon rakkaita ihmisiä. Perheenjäsenet; avopuoliso, omat ja lisälapset sekä tietysti lapsenlapsi, lasten kumppanit, perheen isovanhemmat, omat sisarukset puolisoineen ja lapsineen. Työn, harrastusten ja elämisen kautta läheisiksi ja rakkaiksi tulleet ihmiset. En voi sanoa ettenkö päivääkään heidän kanssaan vaihtaisi pois (tottapuhuen useammankin). Yhdestäkään ihmisestä en luopuisi vapaaehtoisesti. Joskus elämässä tulee tilanteita jotka syystä tai toisesta johtavat tilanteeseen jossa toinen ihminen häviää omasta elämästä. Ikävässä ja varsinkin surussa on vaikea lohduttautua mukavillakaan muistoilla. Niiden aika on hieman myöhemmin...
Tätä luopumisen tuskaa käyvät juuri nyt läpi lapseni joiden läheinen isotäti nukkui pois. Vielä edellisenä päivänä poika soitti ja kertoi menevänsä vielä katsomaan tätiä. Puhuimme kuinka tunnetta siitä että haluaa käydä katsomassa kannattaa noudattaa vaikka meillä ei ollut aavistustakaan että lähdön aika olisi niinkin lähellä.
Luin kauan sitten lehtijutun jossa toimittaja oli havahtunut laskemaan kuinka monta kertaa elämänsä aikana hän tulee näkemään ihmisiä joita näkee esim. kerran vuodessa. Tällä matematiikalla tulen näkemään ulkomailla asuvaa tuttavaani 27 kertaa jos elän 80-vuotiaaksi. 17 kertaa / 70, 7kertaa /60...
Ei muuta kuin nauttimaan ja iloitsemaan jokaisesta tapaamisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti